Kulkutus on tosimiesten touhua

Ajoverkkokalastuksen aikaan Suomen pohjoisimmassa kolkassa etelän riuku oppii nöyryyttä ja sisua.

Kesäkuun alussa seison lasketteluhaalareissani Tenojoen rannalla jossain Utsjoen ja Nuorgamin välillä ja katselen kuohujen yli Norjaan. Kostea tuuli veuhtoo koivujen hiirenkorvia, jotka näyttävät uhmakkaammilta kuin etelässä. Olen tutustumassa perinteiseen saamelaiseen kalastustekniikkaan, ajoverkkokalastukseen eli kulkutukseen.
Saamelaisveljekset Niilo ja Veikko Guttorm nostavat verkon puiseen kalastusveneeseen ja polkaisevat meidät virran joukkoon.

Pyyntitapa on luvallista toukokuun lopulta kesäkuun alkupuolelle kolmen viikon aikana tarkoin rajattuina päivinä. Torstaista maanantai-iltaan kulkutus on kielletty. Vain jokivarren alueiden vanhojen manttaalioikeuksien kautta luvan saaneilla on oikeus kulkuttaa. Vuorokausista pyritään ottamaan kaikki irti – joella ollaan päivin ja öin.

Isän opissa

Niilo Guttorm oppi kulkutustaidon jo nuorena seuraamalla isänsä Johannes Guttormin sekä isoveljensä Veikon puuhia joella. Kalaa pyydettiin paitsi ajoverkoilla ja uistimin myös padoilla. Osa syötiin itse, osa myytiin eteenpäin. Luonnon kanssa eläen opittiin nöyräksi.

­– “Ette te pojat ota sitä, se annetaan teille”, oli isällä tapana sanoa meille pojille, kun lähdimme lohta pyytämään, Niilo muistelee.

Saamelaisille luonnon kunnioitus onkin itsestäänselvyys. Suvussa opit kulkevat isältä pojalle.

Pieni perämoottori sätkii vimmatusti voimakkaassa virrassa. Veneen kapteeni ja verkkomies Veikko ajaa jokea eteenpäin, sammuttaa moottorin ja heittää verkon virran mukaan pitäen tiukasti toista päätä käsissään. Niilo ohjaa veneen kulkua airoilla keulasta. Verkkoa on kuljetettava noin neljänkymmenenviiden asteen kulmassa joentörmään nähden. Tarkoituksena on saada jokea vastavirtaan nousevia lohia saaliiksi.

– Kaloilla on tapana pysähtyä pohjan kuoppamaisiin muodostumiin levähtämään, niistä lohia useimmiten saa, Niilo kertoo.

Verkon väyläpäässä on puinen risti, jonka avulla virta vetää verkkoa. Jos kapine alkaa vajota veden alle, verkko kerätään nopeasti takaisin veneeseen, sillä silloin alapaula on tarttunut pohjakiviin. Veneen alla sulavesiä pärskivä joki kapenee ja kuohut voimistuvat. Uusi heitto ja verkko on taas vedessä. Tihuttaa. Lohet ovat muualla.

Itse tehdyt verkot

Veljesten pyyntiverkko on punottu osittain itse kulkutuspaikan olosuhteet huomioiden. Ylä- ja alapaulan suhde on ratkaiseva tekijä. Lisäksi on tärkeää, että verkko on oikean korkuinen. Yksinkertaiselta kuulostavaa taitoa ei kuitenkaan ole helppo oppia. Perinteen säilyminen vaatisi ylläpitoa.

– Olen kyllä miettinyt, että kuka täällä mahtaa parinkymmenen vuoden kuluttua enää kulkuttaa, emme varmaan me enää, saattaa olla ettei kukaan, Niilo pohtii.

Jos perinteen jatkuminen on lainsäädännöstä kiinni, tulevaisuus ei vaikuta lupaavalta. Suomen ja Norjan yhdessä laatimassa Tenojoen kalastussääntöesityksessä kulkutusaika supistuisi huomattavasti. Tätä perustellaan lohikantojen elvyttämisellä, isojen kutulohien alkukesäistä nousua halutaan suojella. Uuden kalastussopimuksen ja -säännön olisi tarkoitus astua voimaan vuonna 2017, mutta se on vielä epävarmaa.

– Onhan se pakko ajatella tulevaisuuttakin, ja jos toimet auttavat, ne on hyväksyttävä. Mutta mietin riittääkö meressä enää luonnonlohille ruokaa? Norjan kassilohille troolataan tonnikaupalla ruokakalaa ja meren ekologia on pulassa, Niilo miettii.

Kulkuttajat ovat harvinaistuneet, ammattikalastajat ovat lähes uhanalaisia ja uutta sukupolvea on muuttanut töiden perässä etelään. Eivät Guttormitkaan ammatikseen lohesta. Veikko on eläkkeellä ansiotyöstään ja Niilo saa elantonsa osteopaatin töistä. Lohta pyydetään pääosin omiin tarpeisiin. Mutta joka kesä yksi suurimmista uroslohista, kojamoista, toimitetaan presidentin juhannuspöytään.

Pyhä kala ja joen julmuus

Vaikkei lohta ensimmäisenä vuorokautena nouse, on sitä säilössä maakellarimaisessa pakastushuoneessa. Sieltä Veikko noutaa yhden, pilkkoo ja asettelee savustuspönttöön. Pian raikkaaseen iltatuuleen sekoittuu savukalan mehevä tuoksu. Tuvassa veljesten ja muutaman kalastusvieraan kanssa lohta maistellessani ymmärrän, miltä sen kuuluu maistua. Maku on pyhä. Saamelaisten valmistama tuore Tenon lohi on lempeää ja sillä on kalan ylväs maku.

Yöllä on vaikea nukkua, kun luonto ympärillä on niin voimakas ja hereillä. Mietin ikiaikaisia kalastusperinteitä ja kuuntelen ikkunan takaa kantautuvaa joen rauhatonta kohinaa. Aurinkokaan ei laske, enkä pian enää tiedä onko päivä vai yö.

Aamuneljältä ollaan taas joella. Juuri mitään ei puhuta. Sonnustaudumme kelluntatakkeihin ja nousemme veneeseen, jonka puinen pohja on kosteudesta liukas.

– Ei pelastusliivejä ennen käytetty, ei isäkään, vaikkei hän osannut edes uida, Niilo toteaa.

Jos joki on ollut perheelle antelias on se omansa ottanutkin. Vuosikymmeniä sitten Teno vei lohestamassa olleet nuorukaiset, Niilon ja Veikon veljen Askon sekä lähitilan pojan Veijo Länsmanin.

Samalla viikolla Niilo oli jutellut Veijon kanssa kalatuvalla.

– Veijo sanoi minulle, että hän varmaankin hukkuu tuonne Tenoon. Sanoin hänelle, että ethän sinä mitenkään puuveneellä voi hukkua, eihän se vajoa.

Muutama päivä keskustelun jälkeen kävi toisin.

– Heidän veneensä ajautui alavirtaan ja alkoi täyttyä vedellä. Joku näki, miten pojat ottivat toisiaan käsistä kiinni. Sitten vene vajosi. Veijon ruumis nousi kotirantamme suvannossa pintaan muutamien päivien päästä. Kahden vuoden päästä Nuorgamin yläpuolelta karikosta löytyi ihmisen luut, todennäköisesti ne olivat veljemme Askon, Niilo muistelee.

Saamelainen sisu

Johannes Guttorm oli oikeassa – lohia ei niin vaan oteta. Kun joelta palataan kerta toisensa jälkeen ilman tulosta ja kun hymyjä näkee enää harvemmin ja harvemmin, herää ihmetys. Missä kalat ovat? Tuvassa Veikko tutkii punomaansa verkkoa ja ottaa puukon käteensä. Kylmänrauhallisesti mies veistelee tuntien työn kappaleiksi. Ylä- ja alapaulan suhde on ollut väärä. Alkaa huolellinen nykertäminen mittatikun ja siiman kanssa.
Vieraat seuraavat kunnioittavassa hiljaisuudessa miehen puuhia mökin seinustalta. Radiosta kantautuu uutiset. Joku ryystää teekupistaan lämmikettä. En uskalla sanoa mitään.

Myöhemmin iltapäivällä, kun joki edelleen jatkaa kuohuntaansa, verkko on valmis. Jossain veden pyörteissä nousevat lohijalat ja kojamot päättäväisesti ylös vastavirtaan.

– Olisikohan niin, että nuo yksilöt eivät vaan ole meille tarkoitettuja, Niilo miettii.

Mutta periksi ei anneta. Ei silloinkaan, kun juuri punottu verkko kiertyy pohjassa olevan kiven ympärille ja kun perämoottori pahimmalla mahdollisella hetkellä rikkoutuu. Ilmassa sekoittuvat jokiveden pärskeet ja kipakat saamenkieliset huudot, tunnelma on yhtäkkiä tulinen.
Mutta miehet tietävät mitä tehdä. Ja tekevätkin. Tunnin päästä rikkoutunut moottori on irrotettu veneestä ja kuljetettu mökin pihaan veneen jäädessä kivikkoiseen törmään verkkoineen päivineen.
Ennen puolta yötä potkuri on korjattu, ja vain minulla on kylmä ja nälkä. Kun moottori on kiinnitetty veneeseen, miehet ovat ryhtyneet irrottamaan verkkoa joen pohjasta. Ja koska vastapunottuun verkkoon on tullut ammottavia reikiä, Veikko on päättänyt korjata sen yltyvässä tuulessa uudelleen ehjäksi. Ja koska neljä tuntia sitten keskeytynyt kulkutus on jäänyt vajaaksi, veljekset päättävät kokea könkään loppuun ja heittävät verkon veteen viidennen kerran. Ja viimeisestä mutkasta siihen tarttuu valtava kojamo. Se on heidän lohensa, veljeksille tarkoitettu.

* riuku (saam. rivgu) ei saamelainen nainen

 

Published in ET-magazine in June 2016