Lopultakin kotiin

Lopultakin kotiin

Hämeenlinnalaisessa talonyhtiössä uudet tulokkaat toivotetaan tervetulleiksi avoimin mielin ja hymy huulessa.

Lokakuun loppupuolella vuonna 2011 satoi yhtä rankasti kuin lokakuussa yleensä. Vesi piiskasi lohduttomasti hämärää pihamaata, johon pysäköi linja-auto. Autosta nousi vakavailmeisiä aran oloisia ihmisiä. Kongolainen Mukacyakan perhe oli saapunut uuteen kotiinsa. Talonyhtiön talotoimikunnan puheenjohtaja Pertti Äänismaa oli vaimonsa Riitta Karhusolan kanssa vastassa tulokkaita.

– Oli se todella koskettavaa, huokaa Pertti muistellessaan vuoden takaista iltaa.

– He tulivat tänne täysin vieraaseen ympäristöön ilman mitään. Ei heillä ollut edes lämpimiä vaatteita, ei astioita, ei mitään. Tiesin kuitenkin, että takuulla tässä yhdessä pärjätään, Pertti sanoo vakavana.

Vaikka muuttotavaroita ei ollut, jotain hyvin oleellista perhe kantoi mukanaan: Avointa mieltä ja rohkeutta uskoa tulevaan.

Ensin puuttuivat sanat

Moni taloyhtiön asukkaista vastasi tulokkaiden avoimuuteen samalla mitalla. Perheelle tuotiin lahjoja ja vanhoja vaatteita. Lapsiperheet antoivat pieneksi jääneitä lastenvaatteita ja leluja. Pertti ja Riittakin keräsivät kaapeistaan astioita ja muita tarpeita, jotta perheen olisi helpompi päästä arjesta kiinni. Vaikka yhteinen sävel löytyi nopeasti, sanat puuttuivat, mikä vaikeutti arkisia asioita. Yhteistä kieltä ei ollut.

– Tulkin avustuksella käytiin läpi taloyhtiön toimintatapoja ja kaikenlaisia muitakin asioita, muistelee Pertti.

Alun perin Kongosta kotoisin oleva perhe oli viettänyt viimeiset 15 vuotta pakolaisleirillä Ruandassa. Kotikielenään he puhuivat kinyaruandaa, yksi pojista myös hieman ranskaa. Kun kaikki asiat olivat vieraita eikä paikallisesta kielestä ymmärtänyt mitään, uuden elämän aloittaminen Karhutiellä oli todella haastavaa. Agethen ja poikien lisäksi Hämeenlinnaan muutti heidän muutakin perhettään, mistä oli apua sopeutumisessa. Oli edes hieman useampi ihminen, jonka kanssa kykeni puhumaan ja jakamaan asioita.

Isä-Pertti ja ongelma

Karhutielle uusi kansallisuus on neljäs. Talonyhtiön kahdessakymmenessä asunnossa on entuudestaan jo suomalaisten lisäksi englantilaisia sekä eteläamerikkalaisia. Yhtiö on pienehkö, mikä osaltaan edesauttaa hyvän yhteisen ilmapiirin luomisessa. Riitasointua tulee kuitenkin kaikkialla silloin tällöin ja se kuuluu elämään. Silloin on tärkeää, että asiat osataan ja uskalletaan selvittää. Tässä tärkeään tehtävään nousee kaksitoista vuotta talossa asunut Pertti.

– Olen painottanut kaikille asukkaille, että tulkaa sanomaan minulle heti, jos on jotain ongelmaa tai tunteenpurkauksia. Ovikelloa saa soittaa koska tahansa, Pertti kertoo.

Ansaitun luottamuksen pitämisessä Pertti haluaa olla huolellinen. Asiat selvitetään tuoreeltaan ja suoraan mieluiten kasvotusten, eikä selän takana kyräillä. Tasa-arvoisuus ja suvaitsevaisuus ovat hänen mielestään itsestään selviä asioita.

– En ymmärrä sellaista, jos pienestäkin soitetaan poliisit paikalle. Avoimesti ja rehdisti kun puhutaan, asiat useimmiten selviää, mies lisää rauhallisella äänellään.

Luottamusta Pertti rehellisellä olemuksellaan viestittääkin. Jotakin sellaista, mikä on aistittavissa pelkästä katseesta. Marraskuussa, kun Mukacyakat olivat asuneet talossa vajaan kuukauden, Pertin ja Riitan postilaatikkoon oli pudotettu lappu heidän ollessaan kaupungilla asioilla.

”Isä-Pertti, tulisitko käymään. Ongelma.”

Sanakirjan avulla rustatun viestin johdattamana Pertti soitti Mukacyakien ovikelloa ja asunnossa ollutta putkiongelmaa ryhdyttiin yhdessä selvittämään.

Useimmat talon asukkaista tuntevat toisensa etunimeltä, ja tapana onkin tervehtiä iloisesti rapussa tai pihamaalla kohdatessa.

– Useimmiten moikataan ja vaihdetaan muutama sana, Riitta kertoo.

– Vaikka onhan sitä toisinaan huonompi päivä itse kullakin, jolloin tervehtiminenkään ei huvita, mutta se sallittakoon. Seuraavana päivänä tervehditään taas, eikä jäädä kiukuttelemaan, Riitta jatkaa nauraen.

Jokaisena päivänä opitaan lisää

Kongolaisperheen keittiössä on meneillään läksyjen luku. Vanhempi veli Dominic kertaa päiväkotia käyvän pikkuveljensä Pascalin kanssa suomalaisia sanoja. Vuoden aikana on opittu paljon. Pojista vanhimmat, Dievdonne ja Benjamin, puhuvat molemmat jo kohtalaisen hyvin suomea, kertoilevat innostuneesti hullunkurisia sattumuksia Suomen vuoden varrelta ja nauravat herkästi. Dominic, Pascal ja äiti Agathe seurailevat keskustelua vierestä, mutta ymmärtävät hekin jo paljon.

Koko perhe on opiskellut ahkerasti, kuka missäkin koulussa ja oppilaitoksessa. Suomenkielen ja ammatillisten opintojen ohella on ehditty jopa Marttojen järjestämälle kokkikurssille. Pertti ja Riitta ihailevat ääneen naapureidensa sinnikkyyttä.

– Talven kaikkein kovimmillakin pakkasilla muistan, että joka ainut heistä lähti reippaana aamulla liikenteeseen, päivittelee Pertti.

– Kyllä siinä sinnikkyydessä on meillä monella opittavaa, pariskunta vinkkaa.

Suomalainen ruokakulttuuri on pikkuhiljaa tullut tutuksi ja perinteinen grillimakkarakin maistuu pojille talkoopäivinä. Ruokakauppojen hyllyistäkin löytää jo etsimänsä.

– Kongossa kaikki ruoka ostettiin toreilta, kultakin myyjältä erikseen, Dievdonne kertoo.

– Täällä Suomessa oli alussa oli vaikeaa löytää hyllyistä mitään, kun ei ollut ketään keltä kysyä, vaikka olisi osannut kieltäkin, nuori mies jatkaa. Myös kuuma ilmasto on Mukacyakoilla vielä tuoreessa muistissa ja tottumuksissa.

– Aina ei vieläkään meinaa talvella ulos lähtiessä muistaa, että on otettava hansikkaat mukaan, nauraa Dievdonne.

Touhua riittää

Karhutie 10:n vireä talotoimikunta järjestää ympäri vuoden kaikenlaisia tapahtumia.

– Syksyisin ja keväisin on talkoita, jouluna juhlitaan yhdessä ja maistellaan herkkuja, talotoimikunnan varapuheenjohtajana toimiva Riitta kertoilee.

Jouluisin Riitta keittää puuron, joka on saanut suuren suosion. Useimmiten kymmenen litran padassa keitetty herkku jopa meinaa loppua kesken. Jo kymmenen vuotta talotoimikunnassa aktiivisena puuhaillut pariskunta ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia ja elämäntilanteet vaihtelevat. Kaikki halukkaat saavat osallistua, mutta ketään ei painosteta väkipakolla mukaan.

– Talkoissa ja muissa tilaisuuksissa on vain yksi tiukka sääntö: osallistuminen on täysin vapaaehtoista, Pertti virnistää.

Vuonna 1984 rakennettu talo sijaitsee vain parin kilometrin päässä Hämeenlinnan keskustasta, mitä on vaikea uskoa. Taloa ympäröivä luonto on rehevä ja rauhoittava. Haravoitavaa suurten vaahteroiden ja pihlajien lehdissä riittää, mutta saa riittääkin. Kasvillisuutta arvostetaan ja sitä hoidetaan. Tulevana keväänä on tarkoitus raivata hieman talon takana olevaa vesakkoa, jotta aluskasvillisuus tulisi paremmin esiin. Grillipaikkaan kaavaillaan katosta, ja vanha puupöytä odottaa uutta pintakäsittelyä. Parkkipaikan ruudut on vastikään maalattu.

– Ja riittää sitä puuhaa sisätiloissakin, Pertti kertoo, ja avaa rappukäytävällä sijaitsevan huoneen oven.

Kerhohuoneessa leijuu paitsi tuoreen kahvin tuoksu myös sama viihtyisä ilmapiiri kuin muissakin tiloissa ja pihamaalla. Talossa ei aiemmin ollut mitään yhteistä tilaa, johon kokoontua. Pertti ja Riitta kuitenkin pyysivät VVO:lta muutosta asiaan, ja yhteisvoimin vanhasta varastotilasta luotiin kotoisa pieni kerhohuone. Seinät maalattiin ja kirpputoreilta haalittiin sopivia huonekaluja.

– Pitäähän talossa kerhohuone olla, Pertti painottaa nauraen ja kiittelee VVO:ta positiivisesta asenteesta.

Pihalla puuhaillaan myös vaikkei varsinaisia talkoita olisikaan. Kukkia voi halutessaan istuttaa, asukasmäärärahoja saadaan VVO:lta. Haravoita ja muita työkaluja säilytetään pyöräkellarissa, josta niitä voi kuka tahansa hakea silloin, kun huvittaa huhkia.

– Monesti VVO:lla ihmetellään, että kylläpäs siellä teidän talossa tapahtuu, Riitta kertoo.

– Vapaaehtoistyötä tämä on, porukassa tehdään ja saadaan paljon aikaan, Pertti jatkaa.

Vesi ja jääkaappi

Karhutiellä kongolaisperheellä on nyt paljon sellaista, mihin he pakolaisleirillä eivät olleet tottuneet lainkaan. Eivät silloin edes tienneet, että oma koti, vaikka vuokrattu, voisi koskaan olla mahdollinen. Myös turvallisuuden tunne on vuoden aikana lisääntynyt todella paljon. Vielä kuukausia sitten virkapukuisen huoltomiehen soittaessa rutiinitoimissaan perheen ovikelloa, oven avannut pikkupoika Pascal pelästyi hirmuisesti ja juoksi huutaen pakoon asunnon perälle. Päivä päivältä luottamus lisääntyy.

– Sitä on välillä vieläkin vaikea uskoa, että tämä todellakin on meidän perheen koti, ja että voimme olla rauhassa täällä. Että huomenna tai ylihuomenna ei yllättäen siirretä johonkin muualle, joidenkin uusien ihmisten kanssa, huokaa Dievdonne vieläkin liikuttuen.

Muutkin asiat ovat uusia. Jääkaappi ja uuni ovat suuressa arvossa, samoin juokseva vesi ja parveke.

– Puhdasta vettä tulee noin vaan hanaa avaamalla, pojat hihkuvat ja äitiäkin hymyilyttää.

Parvekkeelta avautuu näkymä vehreään metsään. Kaiteelle on asetettu muutama kukkapurkki. Kalusteita tai muita koristeita ei betonisella pinnalla ole. Sellaisia ei osata kaivatakaan, sillä pääasia on luonnon läheisyys.

– Täällä parvekkeella me uutena vuotena seisoimme koko perhe, katselimme luontoa ja kuuntelimme rakettien pauketta, Benjamin muistelee.

Kongolaiset_10

 

Published in Asukas – VVO in 2013