Mies, joka rakensi talon

Mies, joka rakensi talon

Rauni Uotila, 88, aloitti kivitalon veistämisen 75-vuotiaana. Hän tekee kaiken käsin, yksin.

Akaan kupeessa, Sontulan rauhallisen kylätien laidassa, nauraa kivestä veistetty hahmo. Se houkuttelee vieraan ruohottunutta pihatietä pitkin tontille, joka on hiirenhiljainen ja huokuu rauhaa. Tontin vasemmalla laidalla seisoo kivilohkareilla verhoiltu kaksikerroksinen talonjärkäle. Paanukatto on tervasta kauniin ruskea, tuuli on koristellut sen männynhavuilla. Lautojen seasta kuuluu kolinaa, Rauni Uotila, 88, on valikoimassa sopivaa puutavaraa keskeneräisen saunan sisätöihin.

– Mahdanko mä tätä valmiiksi saadakaan, en taida saada, mies puhelee ajatuksissaan.

Tarpeeton ostos

Kolmetoista vuotta sitten Rauni tuli tehneeksi tarpeettoman hankinnan. Hän osti purkukuntoiseksi käyneen talon sekä sen ympärille levittäytyvän villiintyneen tontin.

– Oli joskus tullut luvattua talossa asuneelle tuttavalle, että saattaisin ostaa. Olihan se lupaus pidettävä, vaikken tätä tarvitsisi, Rauni painottaa.

Asumiskelvottoman talon kanssa kauppaan kuului vajaan puolen hehtaarin hoitamaton ja roskattu tontti, joka osoittautui myöhemmin papereissa ollutta merkintää pienemmäksi. Projekti kohtasi heti alkuunsa vastatuulta, kun tontilla pistäytynyt rakennustarkastaja totesi, ettei purettavan talon paikalle heruisi uutta rakennuslupaa. Tämä ei Raunia pysäyttänyt, vaan hän ilmoitti topakasti vuoraavansa talon siinä tapauksessa kivillä. Hän laati projektista uudet paperit ja haki peruskorjauslupaa, joka sentään liikeni. Soisella tontilla alkoi tapahtua.

Mies rautaa, talo kiveä

Paikallisen kiviveistämön tulipalon jälkeisissä korjaustöissä mukana olleelle Raunille kipattiin tontinlaidalle kiitokseksi lasteittain suuria kivenmurikoita. Seurakunnalle Rauni oli ollut tekemässä talkootyönä tietä, siitä projektista hänellä sattui olemaan jäljellä dynamiittia. Tontin laidassa hän räjäytteli lohkareita pienemmiksi ja työsti niitä edelleen kiviporalla ja kiilalla sopivaan muotoon ulkoverhoiluun sopiviksi.

– Jokaisen kiven oon itte hakannu, lekalla ja moskalla. Oli mulla Cobrakin, mutta se hajos, mies toteaa ohimennen.

Talon seinät ovat suorat, kivien pinta kauniin rosoinen. Jokaisessa lohkareessa pieni kiilan jälki kielii käsityöstä, lukuisista uurastetuista tunneista.

Pienittyään lohkareet oikeaan kokoon ja muotoon Rauni hiissasi ne toinen toisensa päälle, rakensi kerros kerrokselta seiniksi. Autoja kurvaili tontilla päivittäin, tutut ja tuntemattomat päivittelivät mahdottomalta tuntuvaa projektia ja ylhäällä korkeuksissa telineillä huojuvaa ikämiestä.

– Kun tein seinää ja hakkasin kiviä, niin toiset kiros ja toiset siunas. Voi Herra varjele sun touhujas, ne sanoivat, Rauni nauraa.

Mutta taivasta vasten keikkuneen miehen voimat eivät ehtyneet, tasapaino piti ja seinät valmistuivat. Valmiin kivikuoren sisältä Rauni purki pikkuhiljaa ulos vanhan purkukuntoisen talon pala kerrallaan ikkuna- ja oviaukkojen kautta.

Monitöinen kuin kalso kirves

Työtä Rauni ei pelkää, ei ole pelännyt koskaan. Talvisodan syttyessä, ollessaan 14-vuotias sotilaspoika, hän lähti kotitalostaan Akaalta töihin VR:lle veturia ajamaan. Lastina oli tuolloin ruumiita.

– Kaks pikkupoikaa meitä oli, kun ruumiita kärrättiin. Niitä oli vaunussa sikin sokin. Kun niitä heitettiin ulos laiturille, ne hajoilivat kappaleiksi, Rauni muistelee.

Rauni toivoi pääsevänsä tositoimiin setänsä tykistöön Karjalaan, mutta VR piti hyvästä työntekijästä kiinni eikä päästänyt poikaa rintamalle. Työpäivien jälkeen hän osallistui talkoisiin tekemällä metsätöitä, hakkasi halkoja hurjalla vauhdilla. Neljästä motista nuorimies palkittiin hopeakirveellä. Kun sodan jälkeen alaikäiset joutuivat lähtemään VR:ltä, Rauni siirtyi töihin rakennustyömaalle. Myöhemmin hän palasi rautatielle veturinkuljettajan työhön.

– Köyhän rengin poika ja monitöinen mies kuin kalso kirves! On sitä monenlaisessa hommassa tullut oltua, Rauni nauraa.

Rahasta mies on oppinut olemaan tarkka jo pienestä pitäen. Kivitaloonkaan ei alkuinvestoinnin jälkeen euroja juuri ole kulunut. Kivivuorauksen takana olevat seinätiilet Rauni on valanut itse omalla tiilikraanalla. Kattopaanut on veistetty ja tervattu itse, suurin osa tervasta poltettu itse omissa tervahaudoissa.

– Eihän tällanen talo mitään maksa. Sitä ne sanoo, että kämppä maksaa, mutta eihän se nyt mitään voi maksaa jos kiertää kaukaa rakennustarvikekaupat ja tekee itte, Rauni päivittelee.

Puuveistoksia ja hiekkapuhallettuja unelmia

Kivitalon ovi on aina auki. Rauni ei lukitse sitä, sillä hän pelkää varkaiden hajottavan ikkunat. Varastettavaa ei tyhjässä talossa juuri olisikaan, ihailtavaa sen sijaan vaikka kuinka. Keittiön kaapisto on itse puusta veistetty. Lattialaudat Rauni on höylännyt oman metsän puista. Ja kun kohdalle sattui erityisen kaunista koivua, Rauni päätti tehdä siitä olohuoneeseen parketin. Käsin. Olohuoneen seinässä vierasta tarkkailee kivestä veistetty kotka. Portaikon kaiteet mies on takonut itse, kaiteet ja puuveistokset veistellyt omin käsin nekin. Sisäovien ikkunalasit on koristeltu hiekkapuhaltamalla.

– En mä taiteesta mitään ymmärrä, Rauni painottaa kierrellessään talon alakerrassa.

Yläkerta on vielä hieman kesken, seinään pitäisi kiinnittää levy ja tapetti, lattia kaipaa viimeistelyä. Lautojen keskellä on vanha edelliseltä omistajalta jäänyt patja, jolla voisi välillä töiden lomassa lepäillä, jollei ylösnousu olisi niin vaivalloista. Huonekaluja ei juurikaan vielä ole – eikä asukkaita.

– En mä tänne muuta, ikinä, eikä oo tarkoituskaan ollu, Rauni puuskahtaa. Kivitalon sijaan Rauni asuu vaimonsa Elvin kanssa mieluummin parin kilometrin päässä sijaitsevassa vanhassa talossaan. Sekin on itse tehty, samoin kuin muutama muukin talo samalla kadulla.

– Hartiapankissa on halpa korko. Sieltä minäkin sain ennen niin paljo ku halusin. Ei ollu mitään rajaa. Mutta enää en saa, Rauni hiljenee ja luo hieman huolestuneen katseen ympärilleen.

Vuodet käyvät vähiin

Tänä vuonna Rauni täytti 88 vuotta. Hartiapankki on kiristänyt nyörejään, liikkuminen ei enää ole ketterää eikä voimia entiseen tapaan. Pyörä kulkee edelleenkin, vaikka hitaanlaisesti. Pyöräilyhistoriansa aikana Rauni on jäänyt auton alle kolme kertaa ja siksi lonkka vihoittelee. Ylämäet mies kulkee lähes kontaten, parin kilometrin matkaan vierähtää nykyään helposti yli tunti.

– Viime pyhänäkin kun ajoin tänne, kaaduin tohon pihaan. Pienestä oli kiinni, ettei pää osunu kiveen. Siinä makasin pitkän aikaa, Rauni toteaa hiljaa.

Suunnitelma kivitalon tulevaisuudesta on kuitenkin jo olemassa. Huumorintajuinen mies seuraa ahkerasti yhteiskunnan tapahtumia ja ottaa kantaa politiikkaan omalla sarkastisella tavallaan.

– Saa perikunta myydä tän Putinille sitten, kun se tulee tänne. Katos, tähän saa hyvän päämajan. Ei mee rouninkinkuula läpi seinästä. Tykillä saa kyllä rikki, mutta ei rouninkinkuula mee läpitte, Rauni vitsailee. Sontulan tontti hiljenee iltapäivään, muutamia autoja ajaa harvakseltaan ohi metsänlaidan.

Havupuiden oksat antautuvat tuulenvireelle. Rauni pysähtyy ikkunan ääreen ja katselee edessä avautuvaa maisemaa.

– Valkonen on puhtauden väri. Sininen on Suomen väri, vihreä on luonnon väri. Punanen on aatteen väri. Ja keltanen on kuoleman väri.

 

 

Published in ET-magazine in 2015